Taivas vois olla kaipaus

Koin tänään kaikenlaisia pieniä uusia asioita. Ensimmäinen päiväni asunnottomana. Kyllähän tuo hyvin eteni, aamusta iltaan menossa ympäri Oulua. Linnanmaalta Iinattiin. Kastuin vesisateessa, tohtoroin taas hampaitani ja ajelin elämäni ensimmäistä kertaa automaattivaihteisella autolla. Aika outoa etten ollut tosiaan aiemmin ajanut. Kieltämättä aluksi oli vasen jalka vähän hukassa toimettomana, mutta nopeasti siihen tottui. Kuhan ei liikaa totu, ei tässä nyt auton vaihtoon jouda. Huomenissa jos ei satelisi niin pääsis kaupungille ostoksia tekemään. Vielä olis kaikenlaista puuhaa jäljellä ennen kun sunnuntaina saa boarding passit.

Pienistä arkisista asioista joskus tajuaa suurempia juttuja. Niin mulle kävi tänäänkin. Ketjureaktio. Ohimenevä ajatus, lyhyt muisto. Siihen hetkeksi pysähtyminen. Tajusin lopullisesti sen mitä oli jo ajat sitten tapahtunut ja mitä olisi tapahduttava jatkossa. Ja sen etten voi määräillä omia ajatuksiani kuin tiettyyn rajaan asti. Joissain asioissa en ollenkaan. En mitenkään, en ikinä. Ensimmäisen kolmen sekunnin ajan asia tuntu hyvältä. Sitten ymmärsin mitä se oikeasti on. Se on asia joka on mun on tämän kesän ja viimeistään ens syksyn aikana käytävä läpi itseni kans. Tosin pelkään ettei se niin helppoa ole, onhan mulla kokemusta. Ei kylläkään koskaan näin vakavaa. Pahimmassa tapauksessa kaikille tulee todella paha mieli. Parhaimmassa realistisessa vaihtoehdossa se tulee vain mulle itselleni. Nykytilassaan pysyessä asia saa mut hengiltä.

31 päivää toukokuussa. Ne kaikki tipattomia. Ei edes kielenpäälle paria tippaa maistiaisiksi. Omatunto antoi itselle armahduksen, näköjään kykenee vielä helposti tekemään jotain jos vaan päättää. Kesäkuu ei ole tipaton. Päinvastoin. Se tulee olemaan kuuma ja kostea. Omatunto on antanu siihen luvan. Oikeastaan se suorastaan janoaa sitä.