Feel the magic

Mulla on kämpästä jo pari laatikollista tavaraa toimitettuna Kauhavalle. Näyttää vähän vaisulta nyt, mutta eihän siinä. Tahtoo sanoa vaan sitä että se on nyt menoa. Riisuttua. Jotain entistä on menetetty, pala eilistä. Vai onko sellaista koskaan ollutkaan, ehkä ei. Ehkä se kaikki olikin vaan jotain jonkun toisen, päänsisäisen maailman, tuotoksia. Josko minä en olekaan ollenkaan minä, vaan ihan joku muu. Jospa minä olisin perusjamppa joka hyökkää illasta lähiöpubin penkille ja tilaa kolme tuoppia happy hour hintaan katsoen telkkarista miesten hiihtoa. Sitten vois pienessä sievässä heittää tikkaa ja voittaa Tallinnan risteilyn, on siinä ylpeyden aihetta. No vaikka ei voittaiskaan, horjahdella kotiin ja kattoa kymmenen kertaa hidastuksena sen kun Häkkinen ajaa ulos Adeleidessa. Sitten sammua. Viimeisenä ajatuksena se että huomenna tulee työkkärin rahat ja pääsee Biltemaan katsomaan Toyotaan sopivia lisävaloja.

Jaahas. En minä oo kyllä semmonenkaan. Kaikenlaista diipadaapaa sitä tuumii. Joutais vissiin mennä nukkumaan. Tai sitten ottaa pöytälaatikosta paperia ja piirrellä sinne ajatuksia jotka ei sovi ollenkaan tähän päiväkirjaan ei. Semmoisia päässä surisee, ei jaksais tuumata tälle iltaa. Vaan pakkohan tuo on taas uusintana niitä kelata. Toisella kädellä tässä surffaan noiden tekstien seassa ja löysin taas yhden joka kertoo tasan tarkkaan tämänhetkisestä fiiliksestä. Paitsi että se on kirjoitettu menneisyyden ihmiselle vuosia sitten. Miten täältä pääsee pois? En minä jaksa kiertää samaa helvetin kehää joka päivä, hiki tulee muutenkin näillä lämmöillä. Rystyset mustelmilla, silmissä tyhjä katse. Tapat huomaamattasi ja aivan liian hiljaa. Sinä jolle minä hymyilen kun muille nauran.

Kaikilla meillä on ongelmamme. Usein ne toisten ongelmat tuntuu sillä tavalla oudoilta että itsellä olisi niihin lääke. Muka. Mutta ei se mun lääke toimi muille niin helposti, eikä muiden lääkkeet mulle. Vääristä lääkkeistä saattaa tulla sellainen olo että alkaa nähdä päivänsäteitä ja menninkäisiä. Oikeita ei ole. On vaan nielaistuja huokauksia yksinäisissä porttikongeissa.