Vittu ne kädet ylös

Tarviiko sitä muuta sanoa. Siitä se lähtee. Popeda - since 1977. Moni teistä virnistelee tuolle bändille, mutta alkakaapa luetella niitä joilla on enemmän meriittiä lyödä tiskiin. Niinpä, aika lyhyt lista, ja helvetin raskasta sarjaa. Foxiassa oli hieno fiilis, vaan eihän sitä mitään muuta tietenkään odottanutkaan. Minä jossain vaiheessa tuumasin etten päissäni tänne enää kirjoittaisi, mutta eipä tuo niin tarkkaa. Tosin nyt minä oon oikeasti vaan hilpeällä tuulella, melkeinpä ajokunnossa. Niinku omasta puolesta, poliisisetän pilli kyllä vilkkuis punaista. Mutta pitää nyt vähän naputella, sen aikaa kun syön tuon Dantesta hakemani pitsan. Soittelin tänään vaan kolme kappaletta häröpuheluita, yhdestäkään en edes yrittäny kuunnella että vastattiinko. Kuhan huvikseni musiikkia soittelin muille. Kellot löi, kesä oli kuuma, ja Costello vetäisi Erotomanian.

Mulla syntyi tämän illan aikana jonkinlainen pelko mielen syövereihin. Aloin miettimään tuota kesän reissua, ja sitä että millaisella tulella sitä oikeastaan leikkiikään. Nyt mulla on lähestulkoon krooninen taikamaan kuume, se sama tauti joka niin monelle siellä käyneelle jää ikuisiksi ajoiksi päälle. Se on jo jonkinlainen rangaistus sinänsä, jonain päivinä tuntuis että olis parempi ettei olis koskaan kokenu niitä asioita, jotka sydämen on sinne jättäny. Mutta on turha murehtia sellaista mikä on tapahtunut. Mutta entäs sellainen mikä ei oo vielä tapahtunut? Se että seuraavalla reissulla sinne jäisi jotain vielä enemmän. Se että sitä oikeasti tapahtuisi se mitä oikeastaan pelkään aika lujasti. Se että huomaisin kaipaavani sieltä jotain muutakin kun pelkkää yleistä fiilistä, hymyjä, elämänmenoa ja kosteita pimeitä öitä. Jotain ihmistä. Mitä mulle sitten tapahtuisi? Mä en oikeasti tiedä. Nyt se vielä epärealistisena kelluva haave muuttuisi vakavaksi haluksi, ihan konkreettiseksi asiaksi. Jos sinne olisi aivan tosissaan jonain päivänä pakko jäädä pysyvämmin. Jos sieltä jonain päivänä joutuisi tuomaan mukanaan jotain isoa. Loppuelämänsä? Sitä on helppo sanoa ettei mulle niin käy, ettei itse siihen sorru. Minä en niin sokeasti voi seota kehenkään Isaanin helmeen. En vaikka niin on käynyt käytännössä jokaiselle joka paljon reissuja on sinne tehnyt. Kuitenkin mä tiedän sen että se on hyvinkin mahdollista. Se että tällainen prinsessa kävelee vastaan Khao San Roadin vilinässä, tai hymyilee jossain Samuin 7-11:n kassalla. Mitähän helvettiä sitä sitten oikeasti tapahtuu. Ainakin silloin on peruuttamattomasti jollain ihan erilaisella tiellä. Ehkä sillä on jo nyt. Ja kaikista eniten mä pelkään sitä, että tiedänkö vastausta seuraavaan kysymykseen. Pohjimmiltani, pelkäänkö vai toivonko mä tuota kaikkea mitä edellä kirjoitin?

Kyllä mä tiedän että huomenna vähäsen vituttaa että tällaisia on naputellut. Mutta mitäpä sen on oikeastaan väliä. Eihän tässä oo taaskaan mitään muuta kun totuutta. Ja eiköhän teistäkin tarpeeksi moni tiedä mun osaavan avautua tarpeeksi rankasti aiheesta kun aiheesta. Tällaista tuli tänään mieleen, ei siinä mitään. Hetken aikaa mietin että millaiset ihmiset tämänkin lukee, ja ajattelin deletoida koko sepityksen. Mutta eiköhän tämän päiväkirjan oo tarkoitus kertoakin mun pään sisällä hyökkivistä ajatuksista, ja sitähän tämäkin oli. Ajattelit sinä siitä sitten mitä hyvänsä.

Huoh.. jospa vielä pari biisiä kuuntelisin ja sitten nukkumaan. Huomenna pitää liigapeliin taas hommiin. Nyt on kyllä niin veitsi kurkulla Kärpillä että saapa nähdä. Uskotaan ja toivotaan. Vaikka henkilökohtainen mielipide onkin että HIFK-Ässät finaali olis parasta mitä SM-liigalle on tapahtunu vuosikausiin. Mutta eipä nyt luovuteta, kait mun tuon oman takin logon perusteella pitää uskoa siihen että tuosta sillasta vielä noustaan.

Hyvää yötä.